Peuranpyynnistä porotalouteen

Peuraa ja hirveä pyydettiin jo esihistoriallisella ajalla pyyntikuoppajärjestelmien avulla. Kuoppia kaivettiin riveihin eläinten kulkureiteille, kapeille harjuille ja vesistöjen varsille. Joskus kuoppien väliin rakennettiin johdinaitoja. Eläimiä pyydettiin myös jousella, keihäällä ja suopungilla, ja myöhemmin myös tuliaseilla.

Poronhoito on osa pohjoisen napa-alueen kulttuuria, ja sillä on ollut suuri vaikutus alueen alkuperäisiin yhteisöihin. Saamelaisten poronhoito on kehittynyt vuosisatojen kuluessa vähitellen porotaloudeksi. Ihmiset liikkuivat vaeltavien porotokkien mukana, ja porovuosi rytmitti elämää. 1800-luvun alun rajasulusta huolimatta tokat kulkivat yli valtiorajojen 1950-luvulle saakka, jolloin raja-aidat rakennettiin. Aitojen rakentaminen vaikutti voimakkaasti porotalouteen ja jotkin alueet piti jakaa selkeästi kesä- ja talvilaitumiin.

Suomessa Paliskuntain yhdistys on poroelinkeinon korkein hallitseva elin. Vätsärin erämaa-alue on jaettu neljän paliskunnan kesken: Muddusjärvi, Näätämö, Paatsjoki ja Vätsäri. Norjassa vastaava korkein elin on Porohallinto. Norjan Paatsjoella on vain yksi laidunalue, Paatsjoen porolaidunalue. Venäjän Paatsjoella poroelinkeino katosi vähitellen vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Porot koottiin yhteiseen omistukseen kollektiiveihin, minkä vuoksi Paatsjokilaaksossa ei enää ole lainkaan poroja.

Maatalous leviää pohjoiseen

Norjan rannikolla lampaat, lehmät ja vuohet tunnettiin jo keskiajalla, jolloin pysyvä norjalaisasutus levisi vuonoihin ja saariin. Venäjän ja Suomen sisäosissa karjatalous ja maanviljely levisivät pohjoiseen uudisasutuksen myötä 1600-luvulla. Maatalouteen sopeutuminen oli helppoa pohjoisen rehevien jokilaaksojen rantamailla, paikoilla, joissa saamelaiset olivat asuneet aina kesäaikaan. Golfvirran lämpö ja pitkän, valoisat kesäyöt kompensoivat lyhyttä kasvukautta.

Maatalouden ja uudisasutuksen myötä myös saamelaisasutus muuttui 1700-luvulla paikoillaan pysyvämmäksi. Saamelaisten täytyi muuttaa elämäntapojaan, jotteivät olisi vähitellen menettäneet parhaita asuinpaikkojaan tulokkaille. Jo 1800-luvun alkupuolella saamelaiset alkoivat rekisteröidä maitaan, kalapaikkojaan ja niittyjään ikivanhan omistusoikeuden turvaamiseksi.