Inarinsaamelaiset

Inarinsaamelaiset ovat ainoa saamelaisryhmä, joka on koko historiallisen ajan asunut yhden valtion ja yhden kunnan sisällä, Inarijärven ympäristössä. Muut saamelaisryhmät ja suomalaiset ovat saapuneet Inarin kunnan alueelle huomattavasti myöhemmin. Historia- ja muistitiedon mukaan sekä paikannimien perusteella inarinsaamelaisten alkuperäinen asuinalue on ollut laajempikin. Esimerkiksi Norjan ja Suomen rajalla sijaitsevalla Inarijoella on inarinsaamenkielisiä paikannimiä ja perimätieto kertoo siellä asuneista inarinsaamelaisista. Nykyisin inarinsaamelaisia asuu myös muualla Suomessa ja ulkomailla. Tilastojen mukaan inarinsaamelaisia on Suomessa noin tuhat. Heistä inarinsaamea puhuu vain noin 300 henkeä.

Kolttasaamelaiset

Kolttasaamelaisten perinteinen asuinalue Kuolan niemimaalla on ulottunut Näätämöstä Petsamoon ja Tuuloman Lappiin. Historian saatossa valtioiden väliset rajanvedot ovat vaikeuttaneet kolttien elämäntapaa, ja suurin muutos tapahtuikin toisen maailmansodan seurauksena, kun Suomi menetti Petsamon alueen. Tällöin kolttasaamelaiset menettivät perinteiset sukualueensa Petsamossa, ja heitä asutettiin vuonna 1949 Suomen valtion tuella Sevettijärven ja Nellimin kyliin. Ortodoksista uskontoa tunnustavat kolttasaamelaiset kuuluvat itäsaamelaisiin sekä kielensä että perinteidensä puolesta.

Kolttasaamelaisia arvioidaan olevan Suomessa noin 700 henkeä, joista suurin osa asuu nkoltta-alueella, Inarin kunnan itäosissa. Heistä arviolta 300 henkeä puhuu äidinkielenään kolttasaamea. Venäjällä suurin osa koltista asuu nykyään Luujärven kaupungissa. Norjassa kolttasaamelaiset asuvat Neidenin ja Paatsjoen alueella, mutta pääasiassa he ovat sulautuneet valtaväestöön.

Pohjoissaamelaiset

Pohjoissaamelaiset, joita kutsutaan myös poro- tai tunturisaamelaisiksi, ovat eläneet paimentolaiselämää seuraten vaeltavia porolaumoja. Porotalous levisi Lappiin viimeistään 1600-luvulla. Etelä-Varangin porosaamelaisilla oli talvilaidunalueet Inarijärven pohjoispuolella, ja vuoden 1852 rajasulku Norjan ja Suomen välillä vaikeutti paimentolaiselämää huomattavasti. Useat porosaamelaiset siirtyivät Suomen puolelle, ja Utsjoen ja Inarin alueen poromäärät moninkertaistuivat. Koska ikivanha jutaamisreitti Jäämeren rantaan oli katkaistu, uudet tulokkaat asettuivat asumaan Inarijärven ympäristöön. Nykyään Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa asuu yhteensä noin 30 000 pohjoissaamelaista.

Suomalaiset, norjalaiset ja venäläiset

Ennen keskiaikaa suomalaiset, norjalaiset ja venäläiset kävivät vilkasta vaihtokauppaa pohjoisen saamelaisväestön kanssa. Aluksi kauppamiehillä oli oikeus kerätä veroja saamelaisilta, mutta vähitellen veronkanto järjestettiin keskitetymmin valtiotasolla Tanska-Norjan, Ruotsi-Suomen ja Venäjän taholta. 1600-luvulta lähtien valtiot laativat lakeja ja asetuksia edistääkseen talonpoikaisasutuksen leviämistä pohjoiseen. Vähitellen talonpoikaisasutus levisi etelästä käsin saamelaisalueelle, ja saamelaisten ja tulokkaiden välisen asutuksen raja katosi hiljalleen.

Kveenit

Inarin alueella väestö kasvoi voimakkaasti 1700-luvulla. Sitten ilmasto kylmeni äkillisesti, sadot epäonnistuivat ja nälänhätä ja useat kulkutaudit pyyhkäisivät alueen yli. Nämä tapahtumat käynnistivät 1850-luvulla laajamittaisen muuttoliikkeen Suomesta kohti Norjan Paatsjokilaaksoa ja Varanginvuonoa. Tarinat valtavista kalansaaliista ja loppumattomasta leivästä houkuttelivat ihmisiä muuttamaan Norjaan jopa Itä-Karjalasta, Kainuusta, Pohjanmaalta, Kittilästä ja Sodankylästä saakka. Norjan viranomaiset käyttivät suomalaista tulokkaista nimitystä kveeni, joka vielä nykyäänkin on käytössä. Vuonna 1986 kveenit saivat Norjassa vähemmistökansalaisuuden statuksen.

Lainsäädännön ja sopimusten vaikutus väestöön 1800-1900-luvulla

Norjalaiset viranomaiset pyrkivät 1800-luvun lopulla lisäämään Paatsjokilaakson norjalaisasutusta, sillä alueelle oli muodostunut hyvin vahva suomalaisasutus. Viranomaiset käyttivät norjalaisten houkuttelemiseen eri keinoja. Etelänorjalaisia rohkaistiin muuttamaan Paatsjokilaaksoon pysyvästi ja samalla levittämään norjalaiskulttuuria alueelle. Vähitellen norjalaistamispolitiikka tuotti tulosta, etenkin 1920-luvun kansanlaajuinen asuttamiskampanja oli varsinainen menestys.

Venäjällä annettiin vuonna 1868 uusi asetus Kuolan niemimaan asuttamiseksi. Uusille asukkaille laki lupasi etuuksia, kuten verohelpotuksia ja vapautuksia armeijasta sekä lainoja maan tai talon ostoa ja kaupankäyntiä varten. Alussa uudisasukkaat ja kolttasaamelaiset elivät rauhanomaisesti rinnakkain, mutta pian kolttien vanhat alueet otettiin tulokkaiden käyttöön.

Tarton rauhansopimus Suomen ja Venäjän välillä allekirjoitettiin vuonna 1920, ja Venäjä joutui luovuttamaan Suomelle Petsamon alueen. Paatsjoen itäpuolella oli jo ennen tätä asunut paljon suomalaista väestöä, mutta 1920-luvulla siellä alkoi suomalaisten laajamittainen asutus- ja rakennustoiminta. Rajajoen yli käytiin vilkasta kauppaa ja yhteydet norjalaisten kanssa kukoistivat kunnes Suomi menetti Petsamon takaisin Venäjälle toisessa maalimansodassa vuonna 1944, mistä lähtien alue on kuulunut Venäjälle.