Pohjoisen ensimmäiset asukkaat saapuvat

Noin 10 000 vuotta sitten, viimeisen jääkauden loppuvaiheessa, Paatsjoen ja Inarin alue vapautui vähitellen paksusta jääpeitteestä. Lähes kolmen kilometrin paksuisen jäämassan alta paljastuvalle maalle alkoi levitä kasvillisuutta, ja ilmasto muuttui nopeasti. Jääkauden loppuvaiheessa Inarijärvi oli lyhyen aikaa Jäämeren lahti, mutta maankohoamisen myötä se kuroutui järveksi, ja Paatsjoesta muodostui sen koilliseen avautuva lasku-uoma.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Paatsjoen ja Inarin seudulle mitä ilmeisimmin Ruijan rannikon suunnasta, sillä Norjan pitkä rannikkokaista oli ollut jo pitempään sulana jääkauden loppuvaiheilla. Toinen asutusaalto saapui hieman myöhemmin etelästä ja idästä, jolloin Pohjoiskalotille muodostui kolmen, alkuperältään erilaisen väestön kohtaamisvyöhyke.

Vanhimmat kivikautiset Inarijärven ympäristön asuinpaikat ajoittuvat purupihkamälleistä ja tulisijojen hiilistä tehtyjen radiohiiliajoitusten perusteella aikaan noin 8000 eKr., mutta Paatsjoen kivikautinen asutus on hieman nuorempaa. Ensimmäinen Paatsjoen kivikautinen asuinpaikka löydettiin Vaarlamansaaresta (Niilansaaresta) Venäjän puolelta vuonna 1901. Paatsjoen alueen suurimmat ja rikkaimmat kivikautiset asuinpaikat sijaitsevat sen sijaan Norjan Noatunissa. Vaikka Inarin itäosissa sekä Paatsjoella vedenpinnan säännöstely on tuhonnut useita arkeologisia kohteita, monet asuinpaikat alueella ovat vielä varmasti löytämättä.

Vuotuiskierto sääteli elämää

Pyynti- ja keräilytaloudessa elänyt kivikauden väestö koostui pienistä, liikkuvista yhteisöistä, jotka siirtyivät saaliseläinten ja muun ravinnon perässä vuodenaikojen mukaan. Samoille suotuisille asuinpaikoille palattiin useimmiten vuosisatojen ajan. Vesistöt olivat talvisin ja kesäisin luonnollisia kulkureittejä, ja Paatsjokilaakso muodostikin suoran väylän Inarijärveltä Jäämerelle.

Varanginvuonon kivikautista asutusta laajemmin tarkasteltaessa voidaan todeta, että väestö kokoontui talvisin merenrantojen yhteisille asuinpaikoille. Asumukset olivat turpeella katettuja ja osittain maahan kaivettuja. Keväällä talvikylän asukkaat hajaantuivat pienempiin perhekuntiin asuinpaikoille, jotka olivat suotuisia paikkoja kalastukselle, lintujen kevätmetsästykselle ja munien keräämiselle. Kesäksi siirryttiin jokia pitkin kohti sisämaata, missä kalastus pääasiassa elätti väestön. Syksymmällä keskityttiin villipeuran pyyntiin, mistä kertovat Paatsjoelta löydetyt useat pyyntikuoppajärjestelmät. Tämä pyyntitapa on ollut käytössä historialliselle ajalle saakka.

Esineet ja niiden raaka-aineet

Kivikauden esineistö koostui erilaisista kiviesineistä, kuten kaapimista, veitsistä, nuolenkärjistä, ongenkoukuista ja kirveistä. Tarve-esineitä valmistettiin myös orgaanisista materiaaleista, luusta, nahasta, puusta ja sarvesta, mutta maaperän happamuuden vuoksi ne eivät ole meidän päiviimme saakka säilyneet. Soiden hapettomissa olosuhteissa orgaaniset materiaalit voivat säilyä vuosituhansia, mutta tähän mennessä Paatsjoen-Inarin alueelta ei tunneta kivikautisia suolöytöjä.

Taito tehdä keramiikkaa levisi pohjoiseen Keski-Venäjältä Karjalan, Aunuksen ja Etelä-Suomen kautta. Keramiikan ilmestyminen löytömateriaaliin kuvastaa mitä ilmeisimmin muutoksia kivikautisessa taloudessa ja yhteisössä. Vanhimmat Paatsjoen ja Inarin alueelta löydetyt saviastianpalat ovat peräisin noin 4500-luvulta eKr. Astiat ovat olleet muodoltaan halkaistun munan muotoisia, ja ne on koristeltu erilaisin leimakuvioin. Astioiden korkeus oli lähes 40 cm ja tilavuus 8-10 litraa.